tiistai 20. joulukuuta 2016

HOKITIKASTA (JA YÖSTÄ MIELISAIRAALASSA)

Franz Josefista matka jatkui Hokitikan pikkukylään. Meillä ei ollut etukäteen varattuna yöpymispaikkaa seuraavalle yölle, joten googlailimme hieman ja löysimme lopulta hyvin jännältä kuulostavan paikan; Seaview Lodgen  eli entisen mielisairaalan.

Koko paikka oli saapuessamme typötyhjä ja vaikutti lähes aavemaiselta. Talon vanhat huonekalut toivat vielä oman silauksensa pelottavaan tunnelmaan. Lopulta paikan pitäjä saapui paikalle. Hän oli noin seitsemissä kymmenissä oleva nainen, joka puhui todella hitaasti sekä venyttäen kaikkia sanojaan. Lisäksi nainen oli aivan yltiömäisen kohtelias - ehkä jopa liiankin. Jokin tuossa naisessa oli siis todella outoa ja hän aiheutti meille molemmille kylmiä väreitä. Koska meillä kummallakaan ei ilmeisesti ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, päätimme kuitenkin maksaa yöpymisen.

Omistaja lähti maksamisemme jälkeen talon edessä odottavalle autolleen ja huristi pois. Käännyin selin ulko-oveen ottaakseni aulasta valokuvan ja kääntyessäni takaisin omistaja yhtäkkiä seisoikin hiljaa takanani! Siis wtf - vain muutama sekunti sitten näimme hänen ajavan autolla pois?! Koko tilanne oli kuin suoraan kauhuleffasta, enkä ole ehkä koskaan ollut lähempänä sydänkohtausta.





Halusin ottaa edes hetkellisesti etäisyyttä tulevaan yöpymispaikkaamme, joten lähdimme kaupunkiin pyörimään. Tilanne vaati lohturuokaa sanan kaikissa merkityksissä, sillä tuleva yö oli mahdollisesti viimeisemme. Fat Pipi Pizza sopi tilaisuuteen loistavasti ja jos se olisi jäänyt viimeiseksi ateriaksemme, olisimme poistuneet tästä maailmasta edes vatsat täynnä hyvää pizzaa!

Ruokailun jälkeen kävimme myös katsastamassa Hokitika Gorgen. Kauniin riippusillan alla virtaava vesi oli ihan mielettömän väristä! Paikka oli myös perjantai-illasta johtuen ihan tyhjä, joten saimme ihastella maisemia kaikessa rauhassa.







Entä miten lopulta sujui yö hullujenhuoneella? No huonostihan se meni (siis minun osaltani), sillä odotin koko ajan, että joku tulee puukottamaan meidät hengiltä. Paikan pitäjä halusi ilmeisesti vierailleen vielä hiukan lisäjännitystä, sillä yleisissä tiloissa oli monta huonetta täysin pimeänä - mukaan lukien naisten vessa. Minulle ei olisi tullut mieleenkään mennä sinne yksin, joten pakotin J:n tulemaan mukaani henkivartioimaan (sekä näyttämään taskulampulla valoa).

Aamu kuitenkin valkeni lopulta meille molemmille, joten elossa ollaan! Jos siis joku siellä kaipaa hiukan jännitystä (lue: kuolemanpelkoa) NZ:n roadtripilleen, suosittelen lämpimästi yöpymään tässä "Uuden-Seelannin Bates-motellissa"!










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti