LOMAUTETUN ELÄMÄÄ

Kello on kohta kaksi iltapäivällä ja olen edelleen yöpuvussa juoden aamukahviani. Minulla ei ole tälle(kään) päivälle mitään velvollisuuksia, joten miksi turhaan pukea päälle. Tätä tämä nyt tulee ilmeisesti olemaan ainakin ensi kevääseen asti, johon tämänhetkisen lomautukseni on arvioitu kestävän. Olen viimeksi ollut töissä maaliskuussa, joten tähän tekemättömyyteen alkaa jo tottua. Kesällä lomautus ei kuitenkaan tuntunut niin pahalta, nyt syksyn tullessa tilanne on luultavasti toinen. Sateiset päivät sekä pimeät illat tulevat varmasti aiheuttamaan jonkin asteista ahdistusta. Myös arkirutiinien puuttuminen on näin pidemmän päälle negatiivinen asia, sillä se on saanut esimerkiksi unirytmini enemmän tai vähemmän sekaisin - kuukauteen kertyy siis useampi valvottu yö, kun uni ei vain meinaa tulla.

En kuitenkaan ole omasta tilanteestani niin huolissani - meidän perheestä sentään toisella jatkuvat työt edelleen normaalisti. Toisin on esimerkiksi monella kollegalla, jotka yksinhuoltajina joutuvat selvitymään kaikesta tästä paskasta yksikseen. En edes pysty kuvittelemaan heidän ahdistuksensa määrää sekä jokapäiväistä taistelua arjesta selviämisestä. En lähde sen kummemmin spekuloimaan miten tämä korona-tilanne olisi pitänyt minun mielestäni hoitaa, mutta ei tämä joukkotyöttömyys, lukuisat konkurssit, lisääntynyt perheväkivalta sekä kohonneet itsemurhatilastotkaan nyt oikein hyvältä vaihtoehdolta vaikuta.